13 päivää kotiinpaluuseen. Tuntemukset on vähän sekavat. Totta kai on ihana mennä kotiin, nähdä kaikki rakkaat ihmiset, tutut paika jne. Mutta sitten taas uudet ystävät jää tänne. Jään kaipaamaan tätä elämän huolettomuutta ja rentoutta. Mutta, tästä kaikesta lisää myöhempänä! Ja siis syy miksi näin aikaseen jo lähden, on että A) lähden lomamatkalle vanhempien kanssa, B) Kesätyöt alkaa!
Mutta, ajattelin tällä kertaa kirjotaa millasella kaavalla suurinpiirtein miun normaali päivä täällä Brasiliassa kulkee!
6:36 Herätys, aamupala, hampaitten harjaus ja koulupuku niskaan.
7:00 Kävellen kouluun, matkaa ehkä 0,5km.
7:10 Koulu alkaa. 3x50min tunteja ilman välitunteja. Aktiviteetteinä yleensä kirjan/lehden lukeminen, portugalin opiskelua, sudokuja, sanaristikoita, juttelua, opiskelua, ehkä jopa nukkumista riippuen opettajasta..... Eli ei ihan samanlainen meininki kun Suomessa.
9:40 Välitunti 20min. Aikaa syödä jotain pientä, jutella kavereitten kanssa.
10:00 Tunnit jatkuu, aktiviteetit suurinpiirtein samoja kun aamupäivästäkin. Perjataisin kaksi viimosta tuntia on kokeita ja sillon koulusta pääsee puol tuntia aikasemmin eli klo 12:00 pintaan, tai riipuen siitä miten nopeesti/hitaasti teet kokeet.
12:30 Koulupäivä päättyy. Kävellen kotiin.
Tästä siis huomaa että koulu täällä on tosi erilaistan kun Suomessa. Samoin täällä koulu on rennompaa, opettajat on enemmän kavereita, tunneilla ei oo pakko tehdä mitään jos ei halua. Opettajat ei oikeastaan kiinnitä mitään huomiota niihin keitä ei kiinnosta, kunhan ei häiristse pahasti tuntia. Siis, jos nukuttaa, voit nukkua. Jos haluat jutella, voit jutella, kunhat pidät äänenvoimakkuuden normaalina.
13:00 Lounas. Yleensä riisiä, papuja, salaattia, lihaa/kanaa.
Maanantaisin lähden 13:10 huilutunnille jossa soittelen huilua opettajan johdolla noin tunnin. Tällä hetkellä hallussa on kolme biisiä (Breaking of the Fellowship theme, Asa Branca ja pätkä Bethovenin 9 sinfoniaa) joka on mahtava saavutus miulle, koska olen musikaalisesti täysin saamaton!
Maanantaisin, tiistaisin ja keskiviikkoisin suuntaan kuntosalille klo 16:00 kävellen, matkaa suuntaansa kertyy noin 5km. Ennen tätä katon joka päivä telkkarista Criminal Minds-ohjelman klo 15:00, tai jos päivällä en ehdi katsoa, katon illasta 20:00. Elän ihan taivaassa kun täällä on telkkarikanava josta tulee vaan rikosdraamoja (Criminal Minds, CSI, NCIS, Body of Proof etc.) Kuulostaapa kaavamaiselta tähän mennessä miun päivä haha!
Kuntosalilla treenailen yhessä miun tokan perheen host-siskon kanssa. Kuntosalilta kotiudun joskus klo 18:00 aikoihin jonka jälkeen yleensä nappaan jotain syömistä, datailen hetken, luen kirjaa tai lähen käymään kaverilla tai keskustassa hoitelemassa asioita.
Torstaisin ja perjantaisin en mee kuntosalille ja ne päivät ylensä käytän kavereitten kanssa hengailessa, shoppaillessa etc. Näinä päivinä käyn juoksemassa tunnin-puoltoista läheisellä lammella klo 18:00 jälkeen kun ilma on ehtiny jo vähän viilentyä. Torstaisin on klo 20:00 Rotarykokous jossa käyn epäsäännöllisen säännöllisesti eli kerran-pari kuukaudessa kuuntelemassa (ruinaamassa kuukausittaista 150realin taskurahaa) ja syömässä maukasta ruokaa...!
Viikonloput menee nukkuessa pitkään, kavereitten kanssa hengaillessa, rentoutuessa, pienen kävelyn tai juoksulenkin merkeissä. Eli siis todellakin aika normaalia elämää täällä viettelen, mitä nyt välillä eteen tulee jotain juhlia, retkiä jne.
Kaupunki on tullu aika tutuks tässä yhdeksän kuukauden aikana, ja samoin keskustan kauppojen ja liikkeiden henkilökunta on tullu tutuks. Erotun hyvin massasta blondeilla hiuksilla ja jään ihmisten mieliin. Yleensä aina kun meen mihin tahansa kauppaan ihmiset kyselee kuulumisia ja mitä oon tykänny Brasiliasta ja millon oon palaamassa takasin kotiin. Välillä en tiiä pitäskö itkeä vai nauraa kun kaupungin jäätelöbaarien omistajien kanssa saatan juuttua juttelemaan useempien kymmenien minuuttien ajan ja miun suosikkijäätelöt muistetaan ulkoa henkilökunnan toimesta...
Mutta toisaalta on hirveen ihanaa kun ihmiset muistaa miut ja on aina mukava vaihtaa kuulumisia, välillä se on taas hirveen ahdistavaa kun kaikki tietää mitä ostan jne! Esim. tällä viikolla menin käymään kirjastossa ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja lainauspisteen poika muisti miun koko nimen ja kaivo miun lainauskortin sen enempiä kyselemättä. Ite ihmettelin suu auki :'D
Samoin välillä kun menen käymään jossain paikoissa jossa oon käyny viimeeks joskus sillon 9kk sitten eli ihan vaihtovuoden alussa ihmiset muistaa miut edelleenkin ja kysyy että 'aaaii olet vielä täällä! Luulin että olit jo lähteny!' tai 'Mie oon nähny siut niin useesti kadulla kävelemässä!'
Jotenki on koomista miten paljon kohua yks ulkomaalainen voi aiheuttaa 150 000 ihmisen kapungissa. Lähes päivittäin kuulen huuteluita tyylin 'valkolainen', 'blondi', 'enkeli', 'jenkki' jne + paljonpaljon tuijottelua. Vaihtovuoden alussa kaikki tuo tuntu tosi ahdistavalta mutta nyt siihenkin on jo tottunu. Mutta miusta on elelleen hauskaa kun ihmiset alkaa veikkailemaan mistä oon kotosin, yleensä oon USA:sta, Saksasta, Kanadasta, Tanskasta, Islannista jne. Muutama älypää on kysyny puoliks vitsillä tai tosissaan että oonko A) Meksikosta, B) Thaimaasta tai C) Filippiineiltä....? Monet miehet yrittää aina kadulla tervehtiä miuta englanniks 'Hi!' 'Hello!', yleensä vaan tyydyn jatkamaan matkaa.
Palasin viikko sitten takasin miun ensimmäiseen perheeseen koska toisessa perheessä tuli täyteen vähän yli 4kk. Miun oli tarkotus mennä kolmanteen perheesen mutta perheen isä joutui ilmeisesti johonki leikkaukseen ja mie päädyin takasin ensimmäiseen perheeseen. Toisaalta ois ollu mukava nähdä vielä yhden perheen elämää, mutta oli mukava palata tähän ekaan perheeseen koska tässä perheessä on tosi rento meininki ja asunto on ihan keskustassa. Ainut miinus on toki että kuntosalille kertyy matkaa se noin 5km suuntaansa. Tosin järvi jossa käyn juoksemassa on lähempänä.
Päiviä on tällä hetkellä jäljellä 13 ja tunnelmat on vähän sekavat. Toki on ihana päästä kotiin ja joinakin päivinä ei vaan malttais enää oottaa kotiinpaluutta mutta sitten taas nyt miulla on elämä myös täällä ja tänne miulle jää monta hyvää ystävää. Oon nauttinu miun ajasta täällä ja elämä on saanu vähän vähemmän mustavalkosen ulottuvuuden ja ajatukset on selvinny oman tulevaisuuden suhteen.
Tuntuu ikävältä ja surulliselta jättää miun ystävät tänne ja luultavasti pala miun sydäntä jää tänne mutta silti on ihana tulla takasin Suomeen, koska jotenki miusta tuntuu että pääsen alottamaan puhtaalta pohjalta ja jotenkin tuntuu siltä, että kun astun takasin Suomen maaperälle, en palaa takasin vanhaan elämään vaan alotan jälleen täysin uuden seikkailun! Alotan työt, aion panostaa enemmän opiskeluun ja tietenkin pesäpallon pariin on taas mahtava päästä!
Mutta tiivistettynä, näiden yhdeksän kuukauden aikana oon oppinu ymmärtämään paremman elämää ja maailmaa. Oon kasvanu henkisesti, ymmärrän että maailmassa tapahtuu pahoja asioita jatkuvasti ja että kaikkia asioita ei voi korjata, vaikka miten paljon yrittäisikin. Mutta myös pienet asiat voi aiheuttaa todella paljon iloa. Ehkä yks miun vuoden parhaita muistoja on, kun opetin yhdelle miun parhaalle kaverille pienenpienen elämänfilosofian "kun kaikki näyttää toivottomalta ja sydän tuntuu raskaalta, katso tienvarressa kasvavaa pientä kukkaa ja ajattele että ainakin sen kukka on kaunis". Ja kun eräänä päivänä muutaman kuukauden kuluttua sama kaveri toistaa sanasta sanaan miun omat sanat huonona päivänä miulle, sai se todellakin hymyn huulille.
Ja vaikki jokinen päivä täällä ei oo ollu paratiisissa elämistä ja palmupuitten alla kävelyä on tää kaikki ollun lähtemisen arvosta. Totta, hauskaa on ollu ja oon nauranu niin pitkään etten pysty enää hengittämään mutta on myös tullu itkettyä, huudettua, itsesäälittyä ja muutaman kertaan pyöritelty mielessä ajatusta että nyt riitti, lähden kotiin. Ja ehkä kuitenkin, ne kaikista hankalimmat hetken on opettanu kaikista eniten. Voin ylpeänä sanoa, että täällä ollaan yhä, en luovuttanut, monta päivää takana toisella puolella merta ja mitään en kadu! Totta, useampana kun yhtenä päivänä on tullu kuunneltya Ismo Alangon biisiä 'Vittun kun vituttaa' (anteeks äiti... ;) ) mutta sen jälkeen yleensä tuppaa taas hiipimään hymy huulille.
En voi mitenkään kiittää riittävästi miun vanhempia ja muuta perhettä/sukua, jotka uskalsivat antaa miun koittaa omia siipiäni, käyttivät paljon rahaa tähän kokemukseen ja olivat tukena koko tän vaihtovuoden aikana. Puhumattakaan niistä hetkistä kun jompikumpi mummoista lähetti yllätyksenä suklaata, sitä ilon määrää!
Samoin iso kiitos Rotarylle että sain mahdolliseuuden kokea tän kaiken!
Viimesimpänä, mutta ei vähäsempänä kuuluu iso kiitos kaikille miun ystäväille. Kaikki se tuki mitä oon teiltä saanu vuoden aikana, en voi mitenkään kiittää tarpeeks!
Mutta, tää ei oo vielä ohi, 13 päivää jäljellä ja niin paljon vielä kokematta. 12.5, klo 18.15 Helsingissä, sitä odotellessa!
Terveisiä kaikille,
-Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti